Vanhan ystävän jäähyväiset ja tuhlaajapojan kotinpaluu

Niin siinä kävi, että luottomuusikkoihini ja lempiartisteihini kuulunut Devin Townsend pisti Devin Townsend Projectin pillit pussiin ja siirtyi takaisin kaikkivaltiaan neron pallille luomaan kokonaan uusia visioita omalla nimellään. Projectin kanssa Devin ehti julkaisemaan seitsemän kokopitkää, joista muodostui minulle se kaikista paras materiaali mitä hän on julkaissut sitten Strapping Young Ladin kuoppaamisen.  Devinin omalla nimellään julkaisemat soolotuotantoprojektit ovat jääneet mieleeni  artistin pään sisäisten kelailujen musiikillisina päiväkirjoina, jotka kyllä henkivät hyvin aikansa fiilistä ja Devinin omia viboja, mutta ovat jääneet kokonaisuudessaan  aina muiden tuotantojen jalkoihin. Ocean Machine  täytyy nostaa merkittävänä teoksena artistin diskografiassa muiden sooloprojektina julkaistujen albumien yläpuolelle  - vaan se ei pärjää kilpailussa mestarin myöhempään materiaaliin.

Näinpä palasi Kanadan kaljuin muusikko juurilleen ja kaikki langat ovat taas omissa käsissä. Pelkästään Devin Townsend -nimellä julkaistu Empath onkin kuin läpileikkaus aivan kaikesta mitä muusikko on urallaan julkaissut. Onhan tuotantoa kertynyt  kunnioitettavat 25 albumillista!
Tätä levyä on pyöritelty läpi lähes epätoivoisesti, sillä odotin tosissani tämän olevan parasta Deviniä ikinä. Kaikki puitteet tähän olivat kohdallaan, ja median nostattama hype loi erittäin suuret odotukset. Sittenpä kiekkoa soittimeen! Deviniähän tämä tuttuine tavaramerkkeineen on, mutta koko levyn kuuntelu alusta loppuun on sama kuin yrittäisi napata kalaa paljain käsin. Tällä levyllä  varioidaan yhteen kaikkea sitä mitä maestro on säveltänyt tähän mennessä. On discoa, blast beatia, puheosuuksia, reipasta kitaratilutusta, ambienssien pauhua, kuoroja moneen lähtöön, valtaisia äänivalleja, kitarointia seesteisissä vesissä, käsittämättömän komeaa vokalisontia ylärekisteristä aina synkimpään örähtelyyn... tottakai mukana myös Anneke von Giersberg ja läjä muita nimekkäitä vierailijoita, kuten Steve Vai ja Nickelbackin solisti Chad Groeger. Jopa Devinin country -levyltä kuuluu olevan jotain vaikutteita. Tästä kaikesta syntyy keitos, joka poukkoilee teemasta, musiikkityylistä ja mielialasta toiseen niin, että punainen lanka uiskentelee jossain happoavaruuksien tuolla puolen. Tuskin se lankakaan enää on punainen, jos sen sattuisi löytämään.

Vaihdokset biisien sisällä ovat kuin nyrjähtäneestä painajaissirkuksesta, jossa mikään asia ei olekaan siellä missä sen pitäisi olla.  Juuri kun luulet ymmärtäneesi jotain kappalerakenteesta, hyökkää sivulta jo seuraava osa kuin yleinen syyttäjä. Heti levyn ensimmäinen varsinainen raita  Genesis tyrkkää kuulijalleen korville kaahaavaa särövallia, Karibian aaltojen liplatusta, suorastaan eeppisen kertosäkeen, ja disconytkyttelyn jonka mukana tanssisi vaikka Åke Blomqvist.
Tästä jatketaankin ehtaan slovariin, jonka perästä Evermore ja Sprite - sekoilu jatkuu eteenpäin kuin karnevaali helvetistä. kunnes hämmästyttävästi Devin Townsend Projectin - Decosntruction -albumilta tutun kuuloinen Hear Me tuo jotain järjestystä tähän seikkailuun. Kappale itsessään on ehtaa levyn parhaimmistoa edustaen sitä sävellysmaailmaa, joka on artistin tuotannon mieluisimmasta päästä.  Loppulevy sitä vastoin haahuilee niin ettei kokonaisuus hahmotu millään. Lopusta (vain puolesta välin) löytyvät Borderlands (reilu 11 min.) ja Singularity ( reilu 23 min.) ovat kuuntelijalle joko silkkaa neroutta tai viimeinen pisara kun viimeinenkin keskittyminen levyyn katoaa.

More is more sanoi Yngwie Malmsten aikanaan vaan ei sitä nyt niin tosissaan olisi tarvinnut ottaa. Devinin sävellystyö keitti tällä kertaa totaalisen yli, mutta aina ei voi mestarikaan onnistua. Seuraavaa projektia odotellessa täytyy tähän levyyn vielä aikanaan palata. Nyt se ei vain kyennyt hurmaamaan vaikka kukkalähetyksen sijaan ovesta kaadettiinkin koko kukkakauppa.

Onneksi tuhlaajapoikamme palasi kotiin. En nimittäin olisi enää uskonut saavani Children Of Bodomilta yhtäkään levyä jota  jaksaisin kuunnella. Näin kuitenkin on, että uusin Hexed -nimeä kantava albumi onkin pyörinyt soittimessa jo hyvän toista viikkoa. Mikäpä on fiilistellessä kun saundit ja sävellykset palauttavat eläväisesti mieleen vanhat kunnon Are You Dead Yet ja Hate Crew Deathroll -pläjäykset. Noista levyistä alkaa olla jo hyvinkin reilu kymmenen vuotta, ja heti kun uusin lataus hypähti soimaan oli meininki taattua.
Muistelisin orkesterin erottaneen jossain vaiheessa kitaristi Roope Latvalan yhtyeestä. Miehen ansiot kitaristina lienevät kiistämättömät, mutta bodomin poikien meno vaikuttaa piristyneen rankasti hänen lähtönsä jälkeen. Liekö Alexi Laiho napannut paremmin bändin omiin hyppysiinsä?

Sävellyksellisesti palattiin takaisin perusasioiden eli loistavien riffien äärelle. Biisi biisin perään tarjoillaan lautasella toinen toistaan meneämpiä riffittelyjä ja koukkuja joihin ei voi  olla tarttumatta. Ylipäätään ensimmäisen This Road -kappaleen alkuriffi saa pään nyökkäämään hyväksyvästi. Suorastaan raivottava melodiakoukku esitellään pian perään. Tämähän on parhautta jo ensimmäisen kappaleen aikana! Seuraavana kopsahtava Under Grass And Clover maalaa melometallia niin, että nostalgia napsuu vuosien takaa. Kipakka ralli laittaa hymyilyttämään kun saundit ja melodiat tuovat vanhat lempparibiisit mieleen. Kokoajan ei mennä aivan kaasu pohjassa, koska hitaammillekkin biiseille kuten Hecate`s nightmare ja  Soon Departed on jätetty tilaa. Albumirakenne hipoo täydellisyyttä kappalemateriaalin kantaessa helposti loppuun saakka.

 Lopputahdeilta mielessä kaikuu teletappimainen "uudestaan" kun lähes lapsekas innostus pyörii mielessä. Kuin olisi löytänyt lempilelunsa uudestaan entistä ehompana.
Synaosasto on aina ollut Bodomissa näyttävästi esillä vaikka nyt on tyydytty soittelemaan taustamelodioita jättäen kitaristeille enemmän vapautta laittaa parastaan. Eeppisiä tilubattleja ei tällä levyllä kuulla muttei niitä jää kaipaamaankaan. Kokonaisuus on vahva näyttö vanhojen jäärien kyvystä pysyä ajan hermoilla. Nyt "paluu vanhaan" onkin toimivin resepti millä yhtye on kokannut ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen. Ei muuta kuin welcome back!

Tällä kertaa tulikin katsaus uuteen musaan. Luottonimien uusimmat tuotokset kiinnostavat aina, vaikka niistä ei suurempia elämyksiä saisikaan. Senverta sitä aina malttaa kuitenkin että pitää ne tuttujen bändien levyt edes kerran kopaista ennen kuin ne heitetään unholan puolelle. Onhan soittimessa toki muutakin pyörinyt ja niitä voitkin tsekkailla tuolta vasemmasta palkista. Sieltä erityisen lämmin suositus omalla uudelle löydökselleni:
Vuohi - Witchcraft warfare yhdistelee black metallia ja grindgorea/trash -meininkejä erittäin onnistuneesti.
Ja niistä luottotapauksista taas Eluveitien upouusi Ategnatos toimii kuin heidän ensimmäinen levynsä Slania aikanaan. Hullun iskevät riffit ja pikkuisten pillien sekä kampiliiran muodostava combo osuu harmoniahermooni  aivan täysillä!


Ei muuta kun musan kuunteluun!

Eka kerta jännittää

En ole ikinä ollut mikään kynäniekka.
Tarve tälle blogille kumpusikin siitä valtaisasta määrästä musiikkia, mikä minua ajaa yhä uudelleen joidenkin levyjen kimppuun. Sekä kuuntelemaan ja kaivamaan alati uusia musiikkielämyksiä! Vuosien saatossa korvistani sisään on valunut semmoinen  määrä musiikkia, ettei kaikkia mahtavia yhtyeitä enää voi muistaa. Siitä heräsi myös vimmani alkaa ostamaan fyysisiä levyjä (jälleen) - loistavat albumit voi unohtaa levyhyllyyn ja löytää jälleen uudestaan.
Tämä blogi on oleva arkistoni, mistä toivon mukaan myös muut voivat ammentaa musiikillisia elämyksiä. Kuitenkin kopustelen myös uusia julkaisuja, sillä jyvien akanoista erottelu metallin eri alagenrejen kanssa on itselleni se oikea tapa löytää uutta musiikkia.

Kulutan musiikkia ennen kaikkea albumeina yksittäisten kappaleiden sijaan, ja fyysinen formaatti (varsinkin vinyyli) kiehtoo kovasti jo kansi- sekä sisätaiteiden tiimoilta. Bändien vaivalla tuottamat taiteet ja välilehtiin painetut lyriikat ovat iso osa albumikokonaisuutta, joka parhaassa tapauksessa tukee kuuntelunautintoa tuoden siihen korvien lisäksi myös muilla aisteilla nautittavia elementtejä. Kun levyn laittaa soittimeen, sitä myös yleensä asiakseen kuuntelee. Onhan hyvän albumikokonaisuuden läpisoitto itselleni yksi tyydyttävimmistä asioista maailmassa.

En toki kaihda digitaalista ääntä. Spotifyta tulee käytettyä päivittäin ja digitaalinen mediakirjastoni kattaa lähes kaiken vähänkin joskus kiinnostaneen musiikin. Se onkin varsinainen aarreaittani, mistä voin ammentaa aina kun ihan tuoretta musiikkia ei innosta kuunnella.  Tottakai siellä on kaikki klassikoiksi luonnehdittavat albumitkin. Ne, joihin palata yhä uudestaan, koska aika ei onnistu niiden erinomaisuutta nakertamaan.

Ajattelin tässä ekassa postauksessani kertoa ensimmäisestä levystäni. Ei siitä Lou Began- A Littlebit Of Mambo -albumista, jonka omistin joskus kahdeksanvuotiaana. Vaan ihka ekasta vinyylilevystäni, jonka hommasinkin oikeastaan puolivahingossa. Olin Joensussa ravintola La Barressa ,missä esiintyi helsinkiläinen Lakes -yhtye. Bändiä en ollut edes aikasemmin kuullut. Tiesin että hardcorea sieltä on tulossa, ja sitä myös sain. Bändin esitys upposi tuolloin niin kovasti makuhermooni että jotakin tukea bändille piti antaa. Merkkaritiskillä ei ollut myynnissä kuin vinyylilevyjä, jotenka sellaisen sitten ostin ja kotia asti kannoin. Sain kotosalla vielä kuittailuja levystä "kun eihä sulla ole sitä soitintakaan", vaan alkoi niitä levyjä kotiin löytyä, ja se soitinkin sitten aikanaan.

Lakes - Hungry for the true religion:  hardcorea tuhansien järvien lauluilla

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kansikuvassa komeilevaan kanteleeseen. Ehta hauenluinen soittopeli siinä näyttäisi komeilevan. Musiikki itsessään kaahailee perus HC:n temmoissa biisien mittojen jäädessä keskimäärin puoleentoista minuuttiin. Kyllästyä tässä ei ehdi. Enemmän tämä albumi kiehtookin sanoitusten vuoksi, joiden tematiikka onkin aika kaukana totutusta oman ja muiden pahan olon huutamisesta päin naamaa.

Vokalistin ulosanti tuuttaa pihalle kiihkolla johon ei jää moitteen sijaa. Paikoin jopa hysteerikseksi äityvä vokalisointi onkin levyn parasta antia. Sävellyksellisiä koukkuja löytyy lukuisten välihimmailujen ja nostatusten muodossa tuoden albumiin rakennetta vaikka biisit paahtaakin hyväksi havaittua reseptiä kappaleesta toiseen. Ei tässä mitään uutta keksitä, vaan ei ole tarkoituskaan. Rehellistä ripeätempoista räimimistä mainioilla riffeillä. Alle 20 minuutin kestolla intensiteetti levyllä säilyy upeasti ja se tekeekin mieli pyöräyttää uudestaan heti viimeisen soinnun vaiettua.

Tämä levykäinen on jäänyt soittoon niin mainion hardcoresaundinsa takia, kuin kutkuttavan Kalevalaflirttailunsakin ansiosta. Joskus myös ne muutkin kuin sävellykselliset seikat vain tuovat plussaa levytykseen. Nyttemmin bändi on mennyt sanoituksissaan hurjasti poliittisempiin sfääreihin, mutta tämä ensimmäinen levytys oli raikas tuulahdus "jotain muuta" kuin sitä ainaista politiikan ruotimista.

Lakes-Hungry For The True Religion bandcamp

Tulihan  niitä muitakin levyjä hommailtua  silloin kiihtyvään tahtiin. Meneillä oli kirjoittajalla kova hardcoremusan sekä punkin kulutus jolloin käsiin osui ainakin nämä albumit:

Night Lives - Shadow Of Man esikoinen
No Shame - Ironing Day sekä
Hero Dishonest - Alle Lujaa 

Muistelen, että nuo levykäiset löytyivät hyllystä ennen kuin talouteen eksyi myös se paljon puhuttu soitin. Muistan sen fiiliksen vieläkin kun sai iskeä mustan kiekon pyörimään ja pidellä älppärin kansia kädessä. Sillä tiellä ollaan edelleen.

Noihin levyihin jaksaa myös palata nykyäänkin joten lämmin suositus myö näille albumeille. Ehkäpä turinoin niinstä tarkemmin vielä myöhemmissä teksteissäni.



Näinpä tuli tarinoitua ja nyt ei enää jännitäkkään. Jos tykkäsit lukemastasi niin seuraa ihmeessä tätä blogia. Seuraavalla kerralla käsitellään luultavimmin ihan eri musatyylejä/levyjä.  Jos mielessäsi on joku bändi /levy  tai joku muu metallimusiikkiin liittyä ilmiö, mistä minun tulisi kirjoittaa, heitä ihmeessä ideaa kommenttikenttään.