Vanhan ystävän jäähyväiset ja tuhlaajapojan kotinpaluu

Niin siinä kävi, että luottomuusikkoihini ja lempiartisteihini kuulunut Devin Townsend pisti Devin Townsend Projectin pillit pussiin ja siirtyi takaisin kaikkivaltiaan neron pallille luomaan kokonaan uusia visioita omalla nimellään. Projectin kanssa Devin ehti julkaisemaan seitsemän kokopitkää, joista muodostui minulle se kaikista paras materiaali mitä hän on julkaissut sitten Strapping Young Ladin kuoppaamisen.  Devinin omalla nimellään julkaisemat soolotuotantoprojektit ovat jääneet mieleeni  artistin pään sisäisten kelailujen musiikillisina päiväkirjoina, jotka kyllä henkivät hyvin aikansa fiilistä ja Devinin omia viboja, mutta ovat jääneet kokonaisuudessaan  aina muiden tuotantojen jalkoihin. Ocean Machine  täytyy nostaa merkittävänä teoksena artistin diskografiassa muiden sooloprojektina julkaistujen albumien yläpuolelle  - vaan se ei pärjää kilpailussa mestarin myöhempään materiaaliin.

Näinpä palasi Kanadan kaljuin muusikko juurilleen ja kaikki langat ovat taas omissa käsissä. Pelkästään Devin Townsend -nimellä julkaistu Empath onkin kuin läpileikkaus aivan kaikesta mitä muusikko on urallaan julkaissut. Onhan tuotantoa kertynyt  kunnioitettavat 25 albumillista!
Tätä levyä on pyöritelty läpi lähes epätoivoisesti, sillä odotin tosissani tämän olevan parasta Deviniä ikinä. Kaikki puitteet tähän olivat kohdallaan, ja median nostattama hype loi erittäin suuret odotukset. Sittenpä kiekkoa soittimeen! Deviniähän tämä tuttuine tavaramerkkeineen on, mutta koko levyn kuuntelu alusta loppuun on sama kuin yrittäisi napata kalaa paljain käsin. Tällä levyllä  varioidaan yhteen kaikkea sitä mitä maestro on säveltänyt tähän mennessä. On discoa, blast beatia, puheosuuksia, reipasta kitaratilutusta, ambienssien pauhua, kuoroja moneen lähtöön, valtaisia äänivalleja, kitarointia seesteisissä vesissä, käsittämättömän komeaa vokalisontia ylärekisteristä aina synkimpään örähtelyyn... tottakai mukana myös Anneke von Giersberg ja läjä muita nimekkäitä vierailijoita, kuten Steve Vai ja Nickelbackin solisti Chad Groeger. Jopa Devinin country -levyltä kuuluu olevan jotain vaikutteita. Tästä kaikesta syntyy keitos, joka poukkoilee teemasta, musiikkityylistä ja mielialasta toiseen niin, että punainen lanka uiskentelee jossain happoavaruuksien tuolla puolen. Tuskin se lankakaan enää on punainen, jos sen sattuisi löytämään.

Vaihdokset biisien sisällä ovat kuin nyrjähtäneestä painajaissirkuksesta, jossa mikään asia ei olekaan siellä missä sen pitäisi olla.  Juuri kun luulet ymmärtäneesi jotain kappalerakenteesta, hyökkää sivulta jo seuraava osa kuin yleinen syyttäjä. Heti levyn ensimmäinen varsinainen raita  Genesis tyrkkää kuulijalleen korville kaahaavaa särövallia, Karibian aaltojen liplatusta, suorastaan eeppisen kertosäkeen, ja disconytkyttelyn jonka mukana tanssisi vaikka Åke Blomqvist.
Tästä jatketaankin ehtaan slovariin, jonka perästä Evermore ja Sprite - sekoilu jatkuu eteenpäin kuin karnevaali helvetistä. kunnes hämmästyttävästi Devin Townsend Projectin - Decosntruction -albumilta tutun kuuloinen Hear Me tuo jotain järjestystä tähän seikkailuun. Kappale itsessään on ehtaa levyn parhaimmistoa edustaen sitä sävellysmaailmaa, joka on artistin tuotannon mieluisimmasta päästä.  Loppulevy sitä vastoin haahuilee niin ettei kokonaisuus hahmotu millään. Lopusta (vain puolesta välin) löytyvät Borderlands (reilu 11 min.) ja Singularity ( reilu 23 min.) ovat kuuntelijalle joko silkkaa neroutta tai viimeinen pisara kun viimeinenkin keskittyminen levyyn katoaa.

More is more sanoi Yngwie Malmsten aikanaan vaan ei sitä nyt niin tosissaan olisi tarvinnut ottaa. Devinin sävellystyö keitti tällä kertaa totaalisen yli, mutta aina ei voi mestarikaan onnistua. Seuraavaa projektia odotellessa täytyy tähän levyyn vielä aikanaan palata. Nyt se ei vain kyennyt hurmaamaan vaikka kukkalähetyksen sijaan ovesta kaadettiinkin koko kukkakauppa.

Onneksi tuhlaajapoikamme palasi kotiin. En nimittäin olisi enää uskonut saavani Children Of Bodomilta yhtäkään levyä jota  jaksaisin kuunnella. Näin kuitenkin on, että uusin Hexed -nimeä kantava albumi onkin pyörinyt soittimessa jo hyvän toista viikkoa. Mikäpä on fiilistellessä kun saundit ja sävellykset palauttavat eläväisesti mieleen vanhat kunnon Are You Dead Yet ja Hate Crew Deathroll -pläjäykset. Noista levyistä alkaa olla jo hyvinkin reilu kymmenen vuotta, ja heti kun uusin lataus hypähti soimaan oli meininki taattua.
Muistelisin orkesterin erottaneen jossain vaiheessa kitaristi Roope Latvalan yhtyeestä. Miehen ansiot kitaristina lienevät kiistämättömät, mutta bodomin poikien meno vaikuttaa piristyneen rankasti hänen lähtönsä jälkeen. Liekö Alexi Laiho napannut paremmin bändin omiin hyppysiinsä?

Sävellyksellisesti palattiin takaisin perusasioiden eli loistavien riffien äärelle. Biisi biisin perään tarjoillaan lautasella toinen toistaan meneämpiä riffittelyjä ja koukkuja joihin ei voi  olla tarttumatta. Ylipäätään ensimmäisen This Road -kappaleen alkuriffi saa pään nyökkäämään hyväksyvästi. Suorastaan raivottava melodiakoukku esitellään pian perään. Tämähän on parhautta jo ensimmäisen kappaleen aikana! Seuraavana kopsahtava Under Grass And Clover maalaa melometallia niin, että nostalgia napsuu vuosien takaa. Kipakka ralli laittaa hymyilyttämään kun saundit ja melodiat tuovat vanhat lempparibiisit mieleen. Kokoajan ei mennä aivan kaasu pohjassa, koska hitaammillekkin biiseille kuten Hecate`s nightmare ja  Soon Departed on jätetty tilaa. Albumirakenne hipoo täydellisyyttä kappalemateriaalin kantaessa helposti loppuun saakka.

 Lopputahdeilta mielessä kaikuu teletappimainen "uudestaan" kun lähes lapsekas innostus pyörii mielessä. Kuin olisi löytänyt lempilelunsa uudestaan entistä ehompana.
Synaosasto on aina ollut Bodomissa näyttävästi esillä vaikka nyt on tyydytty soittelemaan taustamelodioita jättäen kitaristeille enemmän vapautta laittaa parastaan. Eeppisiä tilubattleja ei tällä levyllä kuulla muttei niitä jää kaipaamaankaan. Kokonaisuus on vahva näyttö vanhojen jäärien kyvystä pysyä ajan hermoilla. Nyt "paluu vanhaan" onkin toimivin resepti millä yhtye on kokannut ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen. Ei muuta kuin welcome back!

Tällä kertaa tulikin katsaus uuteen musaan. Luottonimien uusimmat tuotokset kiinnostavat aina, vaikka niistä ei suurempia elämyksiä saisikaan. Senverta sitä aina malttaa kuitenkin että pitää ne tuttujen bändien levyt edes kerran kopaista ennen kuin ne heitetään unholan puolelle. Onhan soittimessa toki muutakin pyörinyt ja niitä voitkin tsekkailla tuolta vasemmasta palkista. Sieltä erityisen lämmin suositus omalla uudelle löydökselleni:
Vuohi - Witchcraft warfare yhdistelee black metallia ja grindgorea/trash -meininkejä erittäin onnistuneesti.
Ja niistä luottotapauksista taas Eluveitien upouusi Ategnatos toimii kuin heidän ensimmäinen levynsä Slania aikanaan. Hullun iskevät riffit ja pikkuisten pillien sekä kampiliiran muodostava combo osuu harmoniahermooni  aivan täysillä!


Ei muuta kun musan kuunteluun!